Lajit

Suomessa tavataan yleisesti viittä lepakkolajia; pohjanlepakko, vesisiippa, viiksisiippa, isoviiksisiippa ja korvayökkö. Pikkulepakkoakin on tavattu viime vuosina aiempaa enemmän etenkin rannikkoseuduilla. Muut lajit ovat harvalukuisempia tai satunnaisia vierailijoita.

Pohjanlepakko

Pohjanlepakko on Suomen runsaslukuisimpia ja laajimmalle levinneitä lepakkolajeja, jota tavataan säännöllisesti maan etelärannikolta Lapin eteläosiin asti. Pohjanlepakko on perusväriltään tumma – naama ja lenninräpylät ovat ruskeanmustia ja turkkikin mustanpuhuva. Selän karvojen kärjet ovat kullankeltaiset, ja kaulalla on kellertävä alue. Pohjanlepakko on vahva lentäjä, joka suosii melko avaria maisemia. Se ei yleensä puikkelehdi lehvästössä vaan lentelee mieluusti pihoissa tai teiden varsilla, jopa kaupunkimaisemassa katulampun valossa. Pohjanlepakko lentää melko korkealla, 5 – 10 metrin korkeudessa.  Päiväpiilokseen pohjanlepakko kelpuuttaa erityisesti rakennukset. Talvea se viettää usein yksin tai muutaman lajitoverin seurassa varsin viileissä oloissa kellarissa tai muussa sopivassa paikassa.

Pohjanlepakon perustyypin kaikuluotausäänet muodostuvat kapeakaistaisista jääkiekkomailaa muistuttavista pulsseista (pulssityyppi FM-QCF), joiden voimakkain taajuus on yleensä välillä 28-31 kHz. Myös heterodyne-detektorilla pohjanlepakko on voimakkaimmin kuultavissa 25-35 kHz taajuudella, jossa pohjanlepakon kaikuluotausääni kuulostaa maiskuttavalta. Äänenkäytöltään pohjanlepakko voidaan joissakin tapauksissa sekoittaa muihin matalia taajuuksia käyttäviin lepakkolajeihin (erityisesti kimolepakko), eikä näitä lajeja ole kaikissa tilanteissa mahdollista erottaa toisistaan. Tavanomaisten kaikuluotauspulssien ohella erityisesti nuoret pohjanlepakot voivat olla ennen yhdyskunnasta lähtöään hyvinkin äänekkäitä. Pohjanlepakon sosiaali- ja yhteydenpitoäänet poikkeavat selkeästi lajin tavanomaista kaikuluotausäänistä. Pohjanlepakon sosiaaliäänistä yleisin on toistuva, tavanomaisia kaikuluotausääniä matalampi (huipputaajuus 10-20 kHz) pulssisarja, jossa esiintyy usein harmonisia komponentteja. Vastaavaa äänityyppiä on mahdollista havaita lisääntymisyhdyskuntien lisäksi myös kahden lennossa olevan pohjanlepakon välillä.

Korvayökkö

Korvayökkö on ulkonäöltään helppo määrittää suurten korviensa perusteella. Korvat ovat todella pitkät, noin puolet eläimen ruumiin pituudesta. Korvayökön levinneisyys ja elinympäristövaatimukset tunnetaan melko huonosti. Pääsääntöisesti laji kuitenkin suosii kulttuurivaikutteisia maatalousympäristöjä ja maatalous- ja metsäalueiden muodostamia mosaiikkeja. Korvayökkö on lajina huomattavan hiljainen muihin suomalaisiin lepakkolajeihin verrattuna eikä lajia ole aina mahdollista kuulla detektorilla. Ajoittain korvayökkö käyttää kuitenkin myös voimakkaampia kaikuluotausääniä, jotka on mahdollista kuulla detektorilla. Pulssit ovat kaksiosaisia ja niiden voimakkaimmat osuudet sijoittuvat noin 18-25 kHz ja 35-45 kHz taajuusalueelle. 

Korvayökön päiväpiilon voi löytää rakennuksista, esimerkiksi tunnetaan vanhojen kirkkojen katonrajassa asustelevia yhdyskuntia. Levossa ollessaan korvayökkö pitää pitkiä korviaan supussa kainalossaan, jolloin tragukset eli korvankannet näyttävät korvalehdiltä ja lajin voi vahingossa määrittää väärin. Pohjoisimmillaan korvayökkö on havaittu Kokkolan tasolta.

Kaikuluotauksen taajuusalue on laaja. Joissakin tilanteissa yksittäinen pulssi voi alkaa jopa 120 kHz:n korkeudelta ja madaltua pulssin lopussa 20 kHz:n tietämille. Tällaiset laajakaistaiset pulssit ovat tyypillisempiä ripsisiipalle, jota tunnistaessa on syytä pitää mielessä myös viiksisiipat. Tyypillisemmin viiksisiippalajit luotaavat 80 kHz:n ja 30 kHz väliin asettuvilla luotauspulsseilla.

Viiksi- ja isoviiksisiippa ovat morfologialtaan samankaltaisia lajeja eikä niiden määrittäminen ole käytännössä mahdollista ilman lepakon pyydystämistä. Molemmat viiksisiippalajit ovat metsäisten elinympäristöjen lajeja, jotka välttelevät avoimia alueita. Viiksi- ja isoviiksisiipan kaikuluotausäänet muistuttavat voimakkaasti vesisiippa niiden ollessa kuitenkin vesisiippa suorempia ja niiden noustessa usein yli 100 kHz. Myös viiksisiippojen kohdalla havaintopaikka yhdistettynä havaittuihin kaikuluotausääniin voi helpottaa lajinmääritystä. Luotettavin ulkoisiin tuntomerkkeihin perustuva määrittäminen tapahtuu hampaiden eroavuuksien avulla, mutta kokenut määrittäjä voi arvata lajin hyvällä menestyksellä naaman seudun värityksen perusteella.

Vesisiippa

Vesisiippa on pohjanlepakon ohella Suomen yleisimpiä lepakkolajeja, jota tavataan erityisesti vesistöjen läheisyydessä aina Pohjois-Pohjanmaalle asti. Lapissa lajia esiintyy harvakseltaan, mutta levinneisyys tunnetaan siellä huonosti. Siippojen pulssit ovat leveäkaistaisia ja viivamaisia pulsseja (pulssityyppi FM), jotka vesisiipalla vaihtelevat pääsääntöisesti 80 => 30 (25) kHz. Vesisiipan pulsseissa on usein lyhyt, vaakatasoinen osuus (”polvi”). Siippojen määrittäminen pelkkien äänien perusteella on usein hyvinkin haasteellista. Vesisiipan osalta lajin ruokailukäyttäytyminen (hyönteisten pyydystäminen veden pinnasta) on lajityypillinen ominaisuus ja vastaavaa tekee Suomessa vesisiipan ohella pääsääntöisesti vain harvalukuinen lampisiippa.

Vesisiipan turkki on ruskea ja vatsapuoli on harmahtava. Pohjanlepakosta vesisiipan ja muutkin siipat erottaa esimerkiksi korvien avulla. Siippalajeilla korvat ja korvankansi (korvan tyvellä oleva ihokappale) ovat pitkulaiset, pohjanlepakolla pyöreähköt. Vesisiippa viettää päivää usein puunkolossa, missä voi olla usean kymmenen naaraan muodostama lisääntymisyhdyskunta. Piiloiksi kelpaavat myös siltojen rakenteet ja lepakonpöntöt. Talvella vesisiippa viihtyy kosteissa luolissa useiden lajitovereiden seurassa.

Ripsisiippa on yksi harvinaisimmista Suomessa lisääntyvistä lepakkolajeista, joka esiintyy hyvin paikoitellen lähinnä lounaisrannikon sekä Kaakkois-Suomen vanhoissa lehtimetsissä ja jalopuulehdoissa. Ripsisiipan esiintyminen tunnetaan Suomessa huonosti eikä lajin esiintymisalueita ole välttämättä kattavasti dokumentoitu. Ripsisiippa muistuttaa ulkonäöltään muita Suomessa tavattavia pieniä siippalajeja (erityisesti vesisiippa ja eri viiksisiippalajit). Kaikuluotaukseltaan ripsisiippa muistuttaa erityisesti viiksisiippoja mutta sen pulssien taajuusjakauma on niitä laajempi (minimi <15 kHz, max >110 kHz). Erityisesti voimakkaista äänityksistä ripsisiippa oin usein mahdollista erottaa suoraan lajin kaikuluotausäänien ominaisuuksien perusteella muista Suomessa tavattavista siippalajeista. Lajin määrittämisessä on kuitenkin syytä olla varovainen, koska myös ripsisiipan pulssit voivat mm. taajuusalueensa osalta vaihdella yksilön suunnistus- ja saalistustilanteen vuoksi, eikä lajin määrittäminen ole yksittäisistä äänitteistä läheskään aina mahdollista.

Lajilla on melko pitkät korvat ja punertava naama. Selän turkki on harmahtavanruskea ja vatsa kauniin valkea. Häntäräpylässä on ripsimäisiä karvoja, joista laji on saanut nimensä. Ripsisiippa suosii reheviä ympäristöjä. Laji on luokiteltu Suomessa erittäin uhanalaiseksi.

Lampisiippa

Lampisiippa on suurikokoinen siippalaji, joka saalistaa vesisiipan tapaan usein vesistöjen ja vesireittien päällä. Suomessa lampisiippa on levinneisyydeltään kaakkoinen laji, josta on tehty havaintoja vain Etelä-Karjalasta ja Kymenlaaksosta. Käyttäytymiseltään lampisiippa muistuttaa vesisiippaa mutta se on kooltaan suurempi ja sen lentotapa vesisiippaa suoraviivaisempi. Lampisiipan kaikuluotaukselle ovat tyypillisiä muita siippalajeja pidemmät, venytetyt pulssimuodot, joita lampisiippa käyttää melko säännöllisesti ainakin vesistöjen päällä saalistaessaan. Vaikka lampisiipan tietyt pulssimuodot onkin usein mahdollista tunnistaa, on lajin kaikuluotausäänet välillä haastava erottaa erityisesti vesisiipasta mutta ajoittain myös pohjanlepakosta. Tästä syystä lampisiippahavainnot tulisikin aina pyrkiä dokumentoimaan esim. äänittämällä.

Pikkulepakko

Pikkulepakko on muuttava laji, jonka lisääntymispaikkoja tunnetaan nykyisin lähinnä Suomen etelä- ja lounaisrannikolta. Erityisesti loppukesällä sekä syksyn muuttoaikana pikkulepakkoa tavataan kuitenkin myös huomattavasti laajemmalla alueella ja lajista on olemassa havaintoja aina Oulua myöten. Pikkulepakko on lajina helppo määrittää sen käyttämistä kaikuluotausäänistä. Pikkulepakon pulssit muistuttavat Suomessa yleisistä lajeista pohjanlepakkoa (pulssityyppi FM-QCF), mutta niiden huipputaajuus on pohjanlapakkoa korkeampi (37-42 kHz) ja pulssipituus lyhyempi (80-100 ms). Pikkulepakon kaikuluotausäänet eroavat taajuudeltaan ja pulssimuodoltaan muista Suomessa runsaslukuisista lepakkolajeista ja ne on erityisesti spektogrammikuvassa mahdollista sekoittaa lähinnä muihin Pipistrellus-suvun lajeihin (kääpiölepakko, vaivaislepakko). 

Suunnistamiseen ja saalistamiseen liittyvien kaikuluotausäänien ohella pikkulepakolle ovat tyypillisiä monimutkaiset sosiaali- ja yhteydenpitoäänet, joita havaitaan runsaimmin erityisesti loppukesällä ja alkusyksyllä. Sosiaaliäänet ovat rakenteeltaan 3-4 -osaisia ja niitä luonnehtivat useista komponenteista muodostuvat trillit, joita pikkulepakko saattaa päästää erityisesti lajin pariutumisaikaan pitkiä aikoja esimerkiksi puunkolosta tai räystään alta. Lennossa pikkulepakon sosiaaliäänet sekoittuivat usein tavanomaiseen kaikuluotausääniin, mikä mahdollista lajin määrittämisen myös epätyypillisistä kaikuluotausäänistä. 

Vaivaislepakko, kääpiölepakko

Vaivaislepakko ja kääpiölepakko ovat Suomessa sukulaislajiaan pikkulepakkoa merkittävästi harvalukuisempia ja ja niiden esiintyminen on Suomessa hyvin satunnaista. Kääpiölepakkoa tavataan Suomessa hyvin harvalukuisena lähinnä lounaisrannikolla ja saaristoalueilla, jossa kääpiölepakkoa on havaittu lähinnä maastossa pidetyillä passiiviseurantalaitteilla. Vaivaislepakon esiintyminen on Suomessa huonosti tiedossa ja jopa lajin esiintyminen Suomessa on kyseenalaista. Käsidetektorilla niin vaivais- kuin kääpiölepakonkin löytäminen on hyvin harvinaista ja potentiaaliset laji- ja äänihavainnot tulisikin aina pyrkiä dokumentoimaan kameralla tai äänittävällä detektorilla. Sekä vaivais- että kääpiölepakon kaikuluotausäänet muistuttavat pikkulepakkoa, mutta niiden huipputaajuudet ovat korkeampia (vaivaislepakko 43-49 kHz, kääpiölepakko 49-55 kHz). Pipistrellus-suvun lepakoiden taajuuksien on tutkimuksissa kuitenkin havaittu vaihtelevan ja niissä esiintyy lajien välillä huomattavaa päällekkäisyyttä. Kaikki Pipistrellus-suvun lepakkolajit käyttävät tavanomaisten kaikuluotausäänien ohella säännöllisesti erilaisia sosiaaliääniä, jotka eroavat lajien välillä kaikuluotausääniä enemmän toisistaan. 

Kimolepakko

Kimolepakko on Suomessa nykytiedon mukaan säännöllinen harhailija, jota tavataan erityisesti etelä- ja lounaisrannikolla. Lajin lisääntymisestä Suomessa ei kuitenkaan ole tuoreita havaintoja, vaan laji tavataan nykyisin lähinnä loppusyksyn akustisissa seurannoissa. Helsingin alueelta kimolepakoita on viime vuosina löydetty vuosittain rakennuksista, mikä saattaa viitata lajin talvehtimisiin/horrostamiseen kaupungin alueella. Lajin säännöllisiä horrostamispaikkoja ei kuitenkaan ole vielä löydetty. Kimolepakon kaikuluotausäänet muistuttavat pohjanlepakkoa mutta ovat sitä matalampia lajin huipputaajuuden vaihdellessa yleensä 22-24 kHz. Pohjanlepakkoon verrattuna kimolepakko on kaikuluotausääniltään hitaampi (pulssivälit yleensä yli 300 ms) eikä laji erityisesti avoimessa elinympäristössä yleensä nouse yli 24 kHz. Peitteisessä elinympäristössä kimolepakko voi kuitenkin käyttää myös em. korkeampia taajuuksia, jolloin on mahdollista sekoittaa pohjanlepakkoon. Suomessa kimolepakon erottaminen pohjanlepakosta voi tästä syystä olla ajoittain ongelmallista. Kimolepakon sosiaaliääni on poikkeuksellinen ja laji on siitä helppo tunnistaa. Yleensä kimolepakon sosiaaliääniä on mahdollista kuulla erityisesti lajin soidinaikaan loppusyksystä. Suomessa kimolepakon sosiaalitrillejä on dokumentoitu vain yksittäin, mutta esimerkiksi Baltian maissa niitä havaitaan säännöllisesti mm. kaupunkien keskustoissa.

Isolepakko

Isolepakko on kimolepakon tapaan Suomessa eteläinen laji, jonka säännöllinen levinneisyysalue rajoittuu Baltian maihin ekä Etelä- ja Keski-Ruotsiin. Suomessa isolepakko on pääasiassa harhailija, joita havaitaan kuitenkin vuosittain erityisesti lounaisrannikolla sekä Ahvenenmaalla. Isolepakko on avointen elinympäristöjen laji, joka saalistaa pääasiassa puoliavoimilla kosteikkoalueilla sekä metsä- ja maatalousalueiden reunoilla. Isolepakon kaikuluotausäänet ovat kapeakaistaisia ja niiden huipputaajuus vaihtelee yleensä 18-20 kHz. Saalistaessaan isolepakolle on muiden Nyctalus-suvun lajien tapaan ominaista pulssien huipputaajuuksien vuorottelu, jossa matalat pulssit ovat yleensä 18-22 kHz ja korkeammat 24-27 kHz tasolla. Eri taajuisten pulssien vuorottelu on erityisesti vanhemmissa heterodyne-detektoreissa mahdollista erottaa ”blip-blop” -tyylisenä äänen korkeuden vaihteluna.